Hippejä vuoristossa

Yleensä olen viihtynyt hyvin “viimeiset 20 kilsaa pitää mennä maastoautolla”-paikoissa. Foorumeita ja Wikitraveleita lukiessani bongasin Vale de Capao nimisen laakson Chapada Diamantinan kansallispuistossa, ja päätin saman tien pyyhkäistä paikalle.

Matka sieltä Carolinasta, jossa turhauduin kun kukaan ei puhunut englantia, kesti melkein kolme vuorokautta välillä yöbussissa, välillä matkan varrella nukkuen. Brasilialaiset pitkänmatkanbussit osoittautuivat mukavaksi tavaksi matkustaa, kunhan vaan ensin saa löydetyä kymmenistä firmoista just sen joka ajelee haluamaasi kaupunkiin.

Viekä viimeinen pätkä punaruskealla pöllyävällä hiekkatiellä, ja oltiin perillä muumilaaksossa. Paluukyytiä odottamassa norkoileva rastatukkaporukka oli kuin näky suoraan Puntalarokin porteilta päätöspäivältä, kun festarialue on jo suljettu.

Laakso on vanhaa timanttikaivosaluetta, mutta timanttien louhiminen kiellettiin kun alueesta tehtiin kansallispuisto. Nyt paikalliset pyörittävät majoitusbisnestä ja kaikenlaisia pikkukauppoja ja rafloja lähinnä brasilialaisille turisteille. Ehkä taloja jäi paljon myös tyhjilleen, ja niihin sitten muutti kaikenlaista vaihtoehtoporukkaa luonnon rauhasta nauttimaan.

Suoraan kylältä lähtee useampi vaellusreitti, ja niitä olen täällä muutaman päivän nyt kolunnut. Hermo lepää aina vuoristokylissä ja täällä on kivasti muita reissaajia juttuseuraksi. Tänään puhuin jopa ensimmäistä kertaa suomea muutamaan kuukauteen.

Se paskempi päivä

Aina tää ei oo herkkua. Oon yrittäny tänään järjestää itelleni kyytiä tossa lähellä olevaan kansallispuistoon, mutta kukaan koko kaupungissa ei puhu englantia. Ei hotellissa, ei turisti-infossa, ei niissä parista matkatoimistossa missä kävin. Itse asiassa edellisessäkään kaupungissa en tavannu yhtä ainutta englanninkielentaitosta. Siitä on nyt kohta viikko, kun oon jutellut kenenkään kanssa, oma portugalin kielitaito kun on kiitos, näkemiin ja numerot yhdestä kymmeneen.

Etenkin tänään on ollut sellanen olo että onko tässä matkustamisessa mitään järkeä, kun yhtä hyvää päivää kohden on välillä kolme huonoa. Periaatteessa tää Carolina, missä nyt olen on ihan symppis ja rauhallinen paikka, ja porukka kyllä on ystävällistä ja yrittää kontaktia. Mutta kun yhteistä kieltä ei vaan ole, niin sitä tulee vaan kiukkuseksi ja haluaa entistä vähemmän olla tekemisissä kenenkään kanssa. Ja mitä vähemmän on tekemisissä kenenkään kanssa, niin sitä eristäytyneempi olo on.

En tunne itseäni yksinäiseksi jos oon jossain Lapin tunturissa tai umpimettässä eikä missään näy ketään, koska siellä kuuluukin olla ilman muita ihmisiä. Mutta jos olet sadantuhannen ihmisen kaupungissa, etkä tunne sieltä ketään, eikä kukaan tajua sanaakaan mitä puhut, niin siinä on välillä ihan hiton orpo olo.

Huomiselle sain nyt ehkä säädettyä itselleni auton ja kuskin. Tai ehkä kaveri tajusi väärin mun piirustukset ja ilmestyykin vasta ylihuomenna. Tällä hetkellä ihan sama.

Jokilaivalla Belemiin

Amazon on niin iso joki ettei sitä edes tajua. Se alkaa jostain Perun ja Brasilian rajaseuduilta Andien rinteiltä, ja laskee Atlanttiin pohjoisessa Brasiliassa. Rannikolla Amazonin länsirannalla on Macapa, ja itärannalla Belem. Suistoalueen yli pääsee joko lentämällä, 10-tuntia kestävällä katamaraanikyydillä tai vuorokauden mittaisella jokirahtilaivamatkalla. Ei tartte varmaan kenenkään arvailla minkä vaihtoehdon valkkasin Macaba-Belem välille.

Macapasta ei ole kauheasti sanottavaa.  Ainoa kaupunkiin johtava tie kulkee Ranskan Guyanan rajalta, joten kauheasti muuten suht isossa kaupungissa ei ole edes autoja. En tavannut yhtä ainutta englanninkielentaitoista ihmistä sinä kahtena päivänä, mitä Macapassa vietin, joten olo oli hetkittäin aika eristäytynyt. Paikan ainoa nähtävyys on päiväntasaaja joka kulkee kaupungin läpi halkaisten jopa jalkapallostadionin. Eihän päiväntasaajaa voi tietenkään oikeasti nähdä, vaikka se on kartalla paksu punainen viiva. Tällä kertaa siirryin eteläiselle pallonpuoliskolle taksin kyydissä. Mennessäni naapurikylä Santanaan, josta jokilaivat ylös kohti Manausta tai länteen kohti  Belemiä lähtevät.

Laivalle voi ostaa joko hytin reilulla satasella, tai lunastaa riippumattopaikan noin kolmellakympillä. Oma riippumatto pitää olla mukana, mutta niitä myydään muutamalla eurolla lähtösatamassa. Tällä kertaa laivoja oli laiturissa neljä, joista kaksi oli lähdössä matkaan vielä samana aamupäivänä. Toinen alavirtaan ja toinen ylävirtaan. Funtsin siellä rannassa vielä hetken, josko olisin kuitenkin lähtenyt jokea ylös syvälle Amazonin sademetsään, mutta parin-kolmen viikon jokiseikkailu jääköön johonkin toiseen kertaan. Lippu, riippumatto, pari köydenpätkää kiinnitykseen ja evästä venesataman kojuista vielä mukaan, ja matkaan.

Optimaalisen riippumattopaikan valinta on taitolaji. Laivan kolmesta kannesta alimmalla moottorin äänet kuuluvat tosi kovaa, joten se ei näyttänyt olevan paikallisten suosiossa. Myöskään ylimmälle kannelle ei tuntunut olevan suurta tunkua, joten valitsin muiden mukana keskimmäisen kerroksen. Yöjunista olemme jo oppineet että parin tunnin matkanteon jälkeen vessat haisevat viiden metrin päähän, joten niidenkin läheisyyttä on syytä välttää. Lopulta keskikansi tuli niin täyteen että riippumatot olivat limittäin ja lomittain aivan kiinni toisissaan. Ylin kansi ei saavuttanut suosiota syystä että sateella se lainehti vedestä, ja kioskipubin myyjä luukutti paskaa latinopoppia yömyöhään saakka.

Matka sujui riipparissa makoillen ja välillä yläkannen baarikioskilla istuskellen. Noilla suiston pikkusaarilla näkyi välillä asutustakin, ja rohkeimmat kyläläiset ajoivat pikkuveneillään laivan kylkeen, ja hyppäsivät kyytiin myymään kookospähkinöitä, katkarapuja ja muuta kyliltään löytyvää. Yöllä heräsin muutaman kerran naapurin kyynärpäähän, mutta muutoin matkustusmukavuudessa ei ollut moitteen sijaa.

Seuraavana aamuna eteen avautui Belemin silhuetti pilvenpiirtäjineen. Suurkaupungissa en olekaan ollut sitten Marseillesta lähdön. Tästä eteenpäin tiet olisivat taas päällystettyjä, ja matkanteko muutenkin vähemmän säätöä vaativaa. Valitettavasti.

Käykääpä muuten tykkäämässä ja kommaamassa ja bommaamassa Hajapaikan Facebook-sivusta. Sinne tulee videopätkiäkin aina silloin tällöin.

Hyvä päivä

Välillä kaikki onnistuu niin nappiin että tulee oikein sellanen voittajafiilis. Yleensähän mulla autot hajoilee pitkin Pohjanmaata tai juoksukakka yllättää Burmalaisella bussiasemalla, mutta nyt meni just niinku elokuvissa.

Ranskan Guyana osoittautui sikamaisen kalliiksi maaksi, ja eilen illalla otin optimistiseksi tavoitteeksi päästä päivän aikana kerralla Kourousta vajaat 200 kilometriä Brasilian suuntaan, ja vielä rajasta yli. Kotona se olisi tietysti lyhyt matka, mutta täällä kaikenlainen extra härvääminen hidastaa matkantekoa.

Heti aamulla kun kyselin majapaikan pitäjältä miten päästä itään, lupasi hän heittää minut töihin mennessään 50 kilsaa Cayenneen asti. Tämä “hostelli” oli muutenkin onnenpotku, sillä viidellätoista eurolla sain nukkua riippumatossa ukon autotallissa, kun kaupungin hotellit olisivat maksaneet vähintään 80 euroa. Cayannessa löysin heti ensimmäisen kulman takaa Toyota Hiace-armeijan ja yksi kimppatakseista olikin lähdössä sopivasti tunnin päästä rajalle.

Edes kiinalaiskahvilassa syöty sämpylä ei ollut liian tulinen, niinkuin yleensä tuppaavat täällä olemaan. Kiinalaisten lounasbaarit ja nakkikioskit on koko maassa ainoita paikkoja missä oli varaa syödä kohtuuhinnalla. Hiacekuski ajoi reikä päässä rajalle, ja rajajoen töyräällä oltiin hyvissä ajoin iltapäivällä. Venekuskikin löytyi samantien, eikä hinnastakaan tarvinnut ruveta vääntämään.

Brasilian puolella leima lyötiin poliisiasemalla passiin turhia paluulippuja kyselemättä, ja ilmastoitu hotellihuone löytyi heti seuraavalta kadulta viidellätoista eurolla. Nyt kello viideltä istun jo hotellin terassilla taskut Brasilian rahaa täynnä ja pössyttelen tavaksi muodostunutta rajanylityssikariani.

Kirjoittelen vielä paremmalla ajalla lisää noista kolmesta pikkumaasta ja siitä kannattaako niihin kenenkään mennä.

Surinam

Surinam

Tänne mihin sivistys loppuu ja sademetsä alkaa oli pitkä matka. Ensin ajettiin hiekkatietä neljä tuntia Pick-upilla Paramaribosta etelään. Sitten hypättiin veneeseen ja ajettiin vielä muutama tunti jokea ylävirtaan, kunnes joenmutkan takaa löytyi Fungu-eilandin viidakkokämppä. Täällä olen nyt muutaman päivän makaillut riippumatossa, kuunnellut kuinka koski kuohuu ja linnut laulavat. Paikka on osa Surinamin suurinta luonnonsuojelualuetta, ja tänne järjestetään muutaman päivän matkoja pääkaupungista.

Tykkäilen keskellä jokea köllöttelevän saaren meinigistä. Suurta luksusta ei ole tarjolla. Sähköä on saatavilla iltaseitsemästä aamukuuteen lähinnä valojen takia ja peseytyminen hoidetaan ohi virtaavassa joessa. Valituisia asukkaita täällä ei ole, mutta paikalla hengailee muutama venekuski, opas ja tällä hetkellä kymmenkunta turistia. Jos haluaa nousta ylös riippumatosta, voi kävellä viidakon läpi Voltzberg-vuorelle, mistä näkee näppärästi kilometrien päähän. 17 kilometriä lähes kolmenkympin lämpötilassa ja tropiikin kosteudessa on tosin aika hikinen kokemus.

Koska alue on suojeltua kansallispuistoa ei tänne saa rakentaa mitään. Paitsi tietysti presidentti, jonka kesämökki on vastarannalla. Tänään kävimme katsomassa vesiputousta siellä puolella, ja takaisinpäin dallaillessa oikaistiin pressan puutarhan poikki. No siellähän oli diktaattorin velipoika seurueineen iltapäivää viettämässä, ja pyysivät meidätkin parille lasilliselle. Kävi ilmi että pressan veljellä oli 66-vuotis syntymäpäivät, joten otimme siinä sitten muutamat rommikolat jo hyvässä hönössä olevien oligarkkien kanssa.

Surinam on Etelä-amerikan pienin maa, joten sen puolimiljoonaisen kansan hallitseminen onnistunee pienessä pierussakin. Pääkaupunki Paramaribo on viimeisen päälle viihtyisä ja siisti. Satuin mestoille sopivasti uudenvuodenaattona, ja silloin kadut olivat täynnä porukkaa.

Ilotulitteista etenkin kymmeniä metrejä pitkät mattopaukut tuntuvat olevan paikallisten paukuttelijoiden suosiossa. Bileet alkoivat aattona jo aamupäivällä, katujen täyttyessä ihmisistä, tanssijoista ja musiikista. Iltapäivän sateli vettä, ja porukka vähän hajaantui. Illalla kaduilla oli enää humalaisia teinejä, ja vuoden vaihtuessa meininki oli jo kummasti rauhoittunut.

Huomenna ajattelin jatkaa matkaa ja yrittää yli Ranskan Guyanan rajasta. Surinam oli hauska kokemus ja etenkin nämä viidakossa vietetyt kolme yötä.

Kulttuurishokki

Tänään puhkaisin itseni ulos risteilylaivojen ja turistikohteiden kuplasta lentämällä Guyanaan. Näitä Guyanoja ja Guineoitahan on maailmassa vähän siellä sun täällä. Afrikassa on päiväntasaajan Guinea, pelkkä Guinea ja Guinea Bissau. Aasiassa Papua-uusi Guinea, joka on ehkä nimetty jonkin noista edellisistä mukaan. Täällä Etelä-Amerikassa on sitten Guyana, Ranskan Guyana ja Hollannin Guyana, joka myöhemmin muutti nimensä Surinamiksi ehkä just siksi, ettei kukaan muuten erottaisi heitä niistä muista Guyanoista.

Guyana on entinen brittien siirtomaa, ja nykyisellään täällä asustaa vähän kaikenlaista porukkaa. On alkuperäisporukkaa, brittien tänne orjiksi roudaamia länsi-afrikkalaisia, jotain muita hommia tekemään tuotuja intialaisia ja viime vuosina omia bisneksiä tänne pyörittämään tulleita kiinalaisia. Jossain vaiheessa englantilaiset katsoivat parhaaksi nostaa kytkintä ja jättivät muun porukan rauhassa touhuamaan.

Lentoyhtiön mammat eivät Martiniquen päässä meinanneet päästää minua ollenkaan koneeseen, kun ei minulla ollut esittää mitään todistetta lennosta Guyanasta ulos. Suostuivat kuitenkin soittamaan Georgetownin rajajoosepeille, jotka lupasivat päästää minut maahan. Guyanan päässä kaikki menikin ok, kunnes päästiin varaamalleni hotellille. Opin taas että näissä semikehitysmaissa ei kannata paljoa makapaikkoja varailla, nytkin annetussa osoitteessa asui joku ihan random-täti. Muutaman korttelin säteeltä löytyi kuitenkin paljon halpoja paikkoja, joita eivät hakukoneet edes tunteneet. Vielä tunti sitten päivänvalossa katu oli täynnä populaa, mutta auringon laskiessa jengi katosi ja kauppojen ikkunoihin ilmestyivät rautasermit. Kertovat että täällä ei kauheasti kannata iltaisin katuja tallailla.

Hyppäys Martiniquen seesteisestä rantaelämästä on melkoinen, vaikka täällä ei asukkaan kuin puolisen miljoonaa ihmistä. Tuntuu kuitenkin että koko kansakunta ajelee pimppistä just hotellini ympärillä, ja mekkala on melkoinen. Tämän Tampereen kokoisen pääkaupunki Georgetownin lisäksi tosin muita kaupunkeja ei taida juurikaan olla, ja jo muutaman kilometrin päässä alkaa sademetsä.

Luin että vuonna menneenä koko maassa kävi 3000 turistia. Jos keskivertoturre viipyy maassa viisi päivää, tarkoittaisi se sitä että kerrallaan maassa on noin 40 vierailijaa. Sisämaassa pitäisi olla jotain sademetsämajoituksia ja muita ekoturismikekeilyjä, täytynee käydä kyselemässä millaisissa hinnoissa ovat. Ja eiköhän tähän kaaokseen ja meteliinkin taas totu muutamassa päivässä. Fiilis siitä että saa taas vähän haastetta tähän matkantekoon on ainakin vielä korkealla. Katsotaan huomenna uudestaan mikä on meininki, kun on ensin vietetty päivä Surinamin konsulaatissa korruptiokoppalakkien kanssa.

Martinique

Risteilylaiva oksensi matkustajansa ulos Fort de Francessa eli Martiniquen pääkaupungissa. Martinique kuuluu Ranskalle, eli täällä maksetaan Euroilla ja puhutaan emämaan kieltä. Täällä edullisin tapa majoittua on Airbnb eli yksityisten ihmisten vuokraamat kämpät ja huoneet. Ensimmäisiksi öiksi olin varannut veranna+riippumatto-kombon Anse A l’Anesta. Käsittämättömiä ääntää muuten nämä ranskankieliset paikannimet. Ensimmäinen yö meni sammakoiden ja lintujen ääniin vähän väliä säpsähdellen, mutta äkkiä ulkona nukkumiseen taas tottui.

Saaren eteläpuolelta löytyivät parhaat hiekkarannat, ja ensimmäiset päivät tuli pötköteltyä biitsillä välillä uimassa ja snorklailemassa käyden. Kertoivat että hyvällä säkällä olisi saattanut nähdä isoja merikilpikonniakin. En nähnyt. Turisteja pööpöili etelän uimarannoilla paljon, mutta roinakauppiaita ja muita vipeltäjiä ei riesana ollut.

Parin päivän rantalomailun jälkeen otin bussin pohjoiseen, mistä löytyy Martiniquen korkein vuori Mount Pelee. Tulivuori purkautui viimeksi noin sata vuotta sitten tappaen koko lähikylän 30000 ihmistä yhtä juoppoputkaan heitettyä raggaria lukuun ottamatta. Vuoren huipulle meni myös merkattu vaellusreitti, jonka kävin jouluaaton tuulessa ja vesisateessa rämpimässä läpi. Näkyvyys pilvien keskellä oli maksimissaan muutaman kymmentä metriä, ja vesisade tuntui välillä satavan alhaalta ylöspäin kastellen varomattoman kivespusseja myöden. Majatalolla pyöri myös muuta reissaajaa, joten aattoillan paransimme maailmaa paikallista rommia maistellen.

Pelottelivat internetissä että Martiniquella ei pärjää ilman vuokra-autoa. Busseja toki kulkee, mutta vain muutaman tunnin välein ja ainoastaan valoisan aikaan. Liftaaminen on kuitenkin naurettavan helppoa ja monet paikallisetkin tuntuvat liftaavan paikasta toiseen. Le Morne Rougesta tulivuoren kupeesta pääsinkin siis takaisin rannikolle peukalokyydillä. Eikä joulupäivänä julkinen olisi kulkenutkaan. Sainte-Marieen tultuani tajusin että mikään ravintola tai kauppa ei olisi tänään auki, joten joulupäivän ateriani oli Shelliltä ostetut Pringelsit ja pari reppuun unohtunutta omenaa.

Täällä majailen vanhassa siirtomaakartanossa sokeriruoko- ja banaanipeltojen laidalla. Aamupäivällä kävin kylän rommitehtaassa museo- ja maistelukierroksella. Tislaamoja täällä Martiniquella on kuulemani mukaan 11 ja paikallisten mukaan martiniquelaisesta rommista tekee maailman parhaan valmistustapa jossa rommi valmistetaan suoraan puristetusta sokeriruo’sta eikä sokeritehtaiden prosessijätteestä kuten suurten tislaamoiden rommit.

Tykkäilen isosti Martniquen ja sen ihmisten leppoisasta asenteesta, mikä lienee tyypillistä pikkusaarille ympäri maailman. Miinusta saa kuitenkin saaren korkea hintataso. Huomenna pitäisi vielä hilata itsensä takaisin pääkaupunkiin yhdeksi yöksi ennen lentoa muille seuduille. Hyvää joulua eli joyeux Noel vaan kaikille!

Barbados

Karibian ensimmäinen saari meiltä päin tullessa on Barbados. Barbados kuului ennen itsenäistymistään Englannille, mutta nyt se on ihan oikea maa. Kuuluisimpia barbadoslaisia lienevät vuonna 2000 Sydneyssä olympiapronssia voittanut Obadele Thompson ja poppitähti Rihanna. Asukkaat ovat enimmäkseen saaren plantaaseille tuotujen orjien jälkeläisiä ja heitä on ehkä puolisen miljoonaa, ehkä vähemmän, voitte tarkistaa Wikipediasta jos kiinnostaa.

Costa Pacifica pysähtyi pääkaupunki Bridgetownissa päiväksi. Olimme jo laivalla kasanneet vakio illallisporukkamme kasaan, ja suunnitelleet pestaavamme taksisuharin käyttöömme koko päiväksi. Taksien hinnat Barbadoksella on suht pilvissä, johtuen rikkaista risteilyturisteista, jotka eivät välitä maksavatko markan vai kaksi. Löysimme mukavan oloisen kuskin, ja reilulla satasella saatii auto käyttöömme koko päiväksi.

Ajelimme lähinnä rannalta toiselle bissepysähdyksin. Myös Rihannan synnyintalolla käytiin ottamassa selfiet. Mahtaa mimmin naapureita ottaa päähän, kun kadulla pörrää koko ajan taksia ja turistia kuvia ottamassa. Uimarannat Karibialla nyt ovat mitä ovat, eli ihan hiton hienoja. Vesi on sellasta superkirkasta että silmiin sattuu ja lämpötila on just sopiva. Saaren itäpuolella aalto on sen verran isompi, ettei koirauinti oikein onnistu, mutta etelä- ja länsipuolella kelluskelee iisisti. Surffailua kuulemma harrastavat kovasti niillä rajummilla rannoilla.

Lopuksi käytiin vielä Mount Gay rommitislaamossa maistelemassa paikallisia herkkuja. Hintahtavasta nimestään huolimatta Barbadoslainen väkijuoma on oikein tymäkkää tavaraa, ja etenkin kauemmin kypsytetyn pullon osuessa silmiin, kannattaa se Alkosta poimia Kossun kaveriksi ostoskoriin. Viiden snapsin maistiaisissa huomasi hienosti miten erilaisia vivahteita romminkin mauissa voi olla.

Pienessä hiprakassa horjuimme takaisin laivaan. Syömässä emme saarella käyneet sillä varastimme aamulla puhvetista sämpylöitä ja appelsiineja. Laivalla vietimme viimeistä iltaa laivalla tilaamalla käytännössä koko A la carte-listan ja juomalla muutaman pullon alemman keskitason valkoviiniä.

5 Pitkää päivää Atlantilla

Puolen päivän stoppi Teneriffan Santa Cruzissa tuli tarpeeseen, koska parin päivän laivalla olon jälkeen oli kiva kävellä kiinteällä maalla. Surffailin nettiä, shoppailin kevyempää vaatetta ja söin kebappia. Saarelle olisi paremmalla ajalla lähtenyt mielellään pidemmällekin kiertelemään, eikä Santa Cruz ainakaan ensituntumalta ollut mikään maailmanlopun turistirysä. Laivan lähdettyä laiturista edessä olisi seuraavan viiden päivän ajan pelkkää merta.

Päivä 1

Ensimmäistä kertaa aurinko paistaa niin että kannella tarkenee makoilla kekeilyshortseissa aurinkoa ottamassa. Käyn lounaalla jälleen kahdesti. Buffetin jonossa edessä koomaileva herra Parkinson alkaa ottaa hermoille. Täällä on totuttava siihen että aina on edessä hidastelevia mummoja. Ensin etuillaan ja sitten hidastellaan, koittakaa nyt olla! Illalla keulabaarissa esiintyy espanjalainen Arja Koriseva esittäen 80-luvun välimeripoppia.

Päivä 2

Tiedä onko se netittömyys vai mikä, mutta pitkästä aikaa olen pystynyt keskittymään kirjan lukemiseen tuntikausiksi kerrallaan. Keskusradiossa laivan käytävillä on siirrytty soittamaan joululauluja. Olisin pärjännyt ilmankin. Päikkäreillä näin unta että mulle oli alettu antaa sanomalehdissä käskyjä mitä tehdä. Päivän toinen viesti käski tehdä 30-litraisen lettutaikinan. Liikaa aurinkoa?

Päivä 3

Näppärää kun joka aamu kelloja siirretään tunti taaksepäin. Voi ottaa vielä muutaman torkutuksen ja silti ehtii aamupalalle. Flunssa iski, mutta niin täällä tuntuvat köhivän ja niiskuttavan kaikki muutkin.

Päivä 4

Jalat kaipaisi jo kiinteetä maata alleen. Buffetin suklaakakkuakaan ei viitsi enää santsata kolmatta kertaa. Päivät on alkaneet noudattaa samaa kaavaa. Aamupala, makoilua kannella, lounas, päikkärit, iltapäiväkahvi, lisää makoilua kannella, iltashow, päivällinen, rommikola ja nukkumaan. Voice of the Sea:n voitti Mario kappaleella O Sole Mio.

Päivä 5

Havahdun koomailemasta puhvettijonossa. Mehulaatuja on tarjolla omena ja appelsiini, mutta valinnan tekemiseen menee ainakin 10 sekuntia. Olenkohan muuttumassa saksalaiseläkeläiseksi? One  us, One of us!

Päivä 6

Maata näkyvissä! Eikä hetkeäkään liian aikaisin. Barbados!

Caminito Del Rey

Vain harvoihin kaupunkeihin matkustaa toistamiseen. Malagassa olen kuitenkin käynyt nyt jo kolmesti. Ensimmäisellä visiitillä vietettiin Karjalan Prikaatin teräksisen nyrkin timanttisen kärjen rantalomaviikkoa Fiestan aikaan, toisella kerralla odoteltiin päiväkausia vesipumppua vuoden -79 Bedfordiin ja nyt siis pysähdyttiin päiväksi tankkaamaan laivaa ja jaloittelemaan ennen kahden päivän seilausta kohta Teneriffaa.

Jo edellisellä kerralla olisin halunnut käydä kävelemässä Caminito Del Reyn kanjonireitin, mutta silloin lippuja ei ollut saatavilla, sillä rotkoon päästetään kerralla rajattu määrä porukkaa. Päiväretkelle lähdettiin siis turistibussilla suoraan satamasta, ja tunnin ajelun jälkeen oltiin perillä vuoristossa. Koska oli sunnuntai, oli mestoilla melkoisesti väkeä.

Aikanaan Caminito Del Reyn vuorenseinämiä kulkevaa reittiä kuvattiin maailman vaarallisimmaksi, mutta useiden kuolemantapausten takia koko polku suljettiin ja vuosia myöhemmin tilalle rakennettiin teräsvaijerein ja aidoin suojattu kävelysilta. Nyt kaikki oli vähän turhankin helppoa, eikä fyysistä tai henkistäkään haastetta juurikaan ole.

Maisemat ovat seitsemän kilometrin reitillä toki upeita, ei siinä mitään, mutta kun kokemuksen pääsee jakamaan muutaman sadan meuhkaavan italialaisen kanssa, kärsii autenttinen luonto-kokemus hieman. Koska reitti on kapea, niin monesti joutui odottelemaan että edessä olijat saavat selfiebelfiensä otettua että pääsi itse jatkamaan matkaa. Paras aika suunata mestoille voisi olla aikaisin aamulla keskellä viikkoa, ei sunnuntai-iltapäivänä niinkuin me. Sisäänpääsy puistoon näytti maksavan kymmenen Euroa, ja tuon hinnan olisi maksanut mielellään. Nyt maksoin bussikuljetuksineen laivayhtiölle sen verran enemmän, etten kehtaa edes kertoa. Seuraavaksi vietetään taas kaksi päivää laivalla ennenkuin ollaan aina jännittävällä Teneriffalla.