Kulttuurishokki

Tänään puhkaisin itseni ulos risteilylaivojen ja turistikohteiden kuplasta lentämällä Guyanaan. Näitä Guyanoja ja Guineoitahan on maailmassa vähän siellä sun täällä. Afrikassa on päiväntasaajan Guinea, pelkkä Guinea ja Guinea Bissau. Aasiassa Papua-uusi Guinea, joka on ehkä nimetty jonkin noista edellisistä mukaan. Täällä Etelä-Amerikassa on sitten Guyana, Ranskan Guyana ja Hollannin Guyana, joka myöhemmin muutti nimensä Surinamiksi ehkä just siksi, ettei kukaan muuten erottaisi heitä niistä muista Guyanoista.

Guyana on entinen brittien siirtomaa, ja nykyisellään täällä asustaa vähän kaikenlaista porukkaa. On alkuperäisporukkaa, brittien tänne orjiksi roudaamia länsi-afrikkalaisia, jotain muita hommia tekemään tuotuja intialaisia ja viime vuosina omia bisneksiä tänne pyörittämään tulleita kiinalaisia. Jossain vaiheessa englantilaiset katsoivat parhaaksi nostaa kytkintä ja jättivät muun porukan rauhassa touhuamaan.

Lentoyhtiön mammat eivät Martiniquen päässä meinanneet päästää minua ollenkaan koneeseen, kun ei minulla ollut esittää mitään todistetta lennosta Guyanasta ulos. Suostuivat kuitenkin soittamaan Georgetownin rajajoosepeille, jotka lupasivat päästää minut maahan. Guyanan päässä kaikki menikin ok, kunnes päästiin varaamalleni hotellille. Opin taas että näissä semikehitysmaissa ei kannata paljoa makapaikkoja varailla, nytkin annetussa osoitteessa asui joku ihan random-täti. Muutaman korttelin säteeltä löytyi kuitenkin paljon halpoja paikkoja, joita eivät hakukoneet edes tunteneet. Vielä tunti sitten päivänvalossa katu oli täynnä populaa, mutta auringon laskiessa jengi katosi ja kauppojen ikkunoihin ilmestyivät rautasermit. Kertovat että täällä ei kauheasti kannata iltaisin katuja tallailla.

Hyppäys Martiniquen seesteisestä rantaelämästä on melkoinen, vaikka täällä ei asukkaan kuin puolisen miljoonaa ihmistä. Tuntuu kuitenkin että koko kansakunta ajelee pimppistä just hotellini ympärillä, ja mekkala on melkoinen. Tämän Tampereen kokoisen pääkaupunki Georgetownin lisäksi tosin muita kaupunkeja ei taida juurikaan olla, ja jo muutaman kilometrin päässä alkaa sademetsä.

Luin että vuonna menneenä koko maassa kävi 3000 turistia. Jos keskivertoturre viipyy maassa viisi päivää, tarkoittaisi se sitä että kerrallaan maassa on noin 40 vierailijaa. Sisämaassa pitäisi olla jotain sademetsämajoituksia ja muita ekoturismikekeilyjä, täytynee käydä kyselemässä millaisissa hinnoissa ovat. Ja eiköhän tähän kaaokseen ja meteliinkin taas totu muutamassa päivässä. Fiilis siitä että saa taas vähän haastetta tähän matkantekoon on ainakin vielä korkealla. Katsotaan huomenna uudestaan mikä on meininki, kun on ensin vietetty päivä Surinamin konsulaatissa korruptiokoppalakkien kanssa.

Martinique

Risteilylaiva oksensi matkustajansa ulos Fort de Francessa eli Martiniquen pääkaupungissa. Martinique kuuluu Ranskalle, eli täällä maksetaan Euroilla ja puhutaan emämaan kieltä. Täällä edullisin tapa majoittua on Airbnb eli yksityisten ihmisten vuokraamat kämpät ja huoneet. Ensimmäisiksi öiksi olin varannut veranna+riippumatto-kombon Anse A l’Anesta. Käsittämättömiä ääntää muuten nämä ranskankieliset paikannimet. Ensimmäinen yö meni sammakoiden ja lintujen ääniin vähän väliä säpsähdellen, mutta äkkiä ulkona nukkumiseen taas tottui.

Saaren eteläpuolelta löytyivät parhaat hiekkarannat, ja ensimmäiset päivät tuli pötköteltyä biitsillä välillä uimassa ja snorklailemassa käyden. Kertoivat että hyvällä säkällä olisi saattanut nähdä isoja merikilpikonniakin. En nähnyt. Turisteja pööpöili etelän uimarannoilla paljon, mutta roinakauppiaita ja muita vipeltäjiä ei riesana ollut.

Parin päivän rantalomailun jälkeen otin bussin pohjoiseen, mistä löytyy Martiniquen korkein vuori Mount Pelee. Tulivuori purkautui viimeksi noin sata vuotta sitten tappaen koko lähikylän 30000 ihmistä yhtä juoppoputkaan heitettyä raggaria lukuun ottamatta. Vuoren huipulle meni myös merkattu vaellusreitti, jonka kävin jouluaaton tuulessa ja vesisateessa rämpimässä läpi. Näkyvyys pilvien keskellä oli maksimissaan muutaman kymmentä metriä, ja vesisade tuntui välillä satavan alhaalta ylöspäin kastellen varomattoman kivespusseja myöden. Majatalolla pyöri myös muuta reissaajaa, joten aattoillan paransimme maailmaa paikallista rommia maistellen.

Pelottelivat internetissä että Martiniquella ei pärjää ilman vuokra-autoa. Busseja toki kulkee, mutta vain muutaman tunnin välein ja ainoastaan valoisan aikaan. Liftaaminen on kuitenkin naurettavan helppoa ja monet paikallisetkin tuntuvat liftaavan paikasta toiseen. Le Morne Rougesta tulivuoren kupeesta pääsinkin siis takaisin rannikolle peukalokyydillä. Eikä joulupäivänä julkinen olisi kulkenutkaan. Sainte-Marieen tultuani tajusin että mikään ravintola tai kauppa ei olisi tänään auki, joten joulupäivän ateriani oli Shelliltä ostetut Pringelsit ja pari reppuun unohtunutta omenaa.

Täällä majailen vanhassa siirtomaakartanossa sokeriruoko- ja banaanipeltojen laidalla. Aamupäivällä kävin kylän rommitehtaassa museo- ja maistelukierroksella. Tislaamoja täällä Martiniquella on kuulemani mukaan 11 ja paikallisten mukaan martiniquelaisesta rommista tekee maailman parhaan valmistustapa jossa rommi valmistetaan suoraan puristetusta sokeriruo’sta eikä sokeritehtaiden prosessijätteestä kuten suurten tislaamoiden rommit.

Tykkäilen isosti Martniquen ja sen ihmisten leppoisasta asenteesta, mikä lienee tyypillistä pikkusaarille ympäri maailman. Miinusta saa kuitenkin saaren korkea hintataso. Huomenna pitäisi vielä hilata itsensä takaisin pääkaupunkiin yhdeksi yöksi ennen lentoa muille seuduille. Hyvää joulua eli joyeux Noel vaan kaikille!

Barbados

Karibian ensimmäinen saari meiltä päin tullessa on Barbados. Barbados kuului ennen itsenäistymistään Englannille, mutta nyt se on ihan oikea maa. Kuuluisimpia barbadoslaisia lienevät vuonna 2000 Sydneyssä olympiapronssia voittanut Obadele Thompson ja poppitähti Rihanna. Asukkaat ovat enimmäkseen saaren plantaaseille tuotujen orjien jälkeläisiä ja heitä on ehkä puolisen miljoonaa, ehkä vähemmän, voitte tarkistaa Wikipediasta jos kiinnostaa.

Costa Pacifica pysähtyi pääkaupunki Bridgetownissa päiväksi. Olimme jo laivalla kasanneet vakio illallisporukkamme kasaan, ja suunnitelleet pestaavamme taksisuharin käyttöömme koko päiväksi. Taksien hinnat Barbadoksella on suht pilvissä, johtuen rikkaista risteilyturisteista, jotka eivät välitä maksavatko markan vai kaksi. Löysimme mukavan oloisen kuskin, ja reilulla satasella saatii auto käyttöömme koko päiväksi.

Ajelimme lähinnä rannalta toiselle bissepysähdyksin. Myös Rihannan synnyintalolla käytiin ottamassa selfiet. Mahtaa mimmin naapureita ottaa päähän, kun kadulla pörrää koko ajan taksia ja turistia kuvia ottamassa. Uimarannat Karibialla nyt ovat mitä ovat, eli ihan hiton hienoja. Vesi on sellasta superkirkasta että silmiin sattuu ja lämpötila on just sopiva. Saaren itäpuolella aalto on sen verran isompi, ettei koirauinti oikein onnistu, mutta etelä- ja länsipuolella kelluskelee iisisti. Surffailua kuulemma harrastavat kovasti niillä rajummilla rannoilla.

Lopuksi käytiin vielä Mount Gay rommitislaamossa maistelemassa paikallisia herkkuja. Hintahtavasta nimestään huolimatta Barbadoslainen väkijuoma on oikein tymäkkää tavaraa, ja etenkin kauemmin kypsytetyn pullon osuessa silmiin, kannattaa se Alkosta poimia Kossun kaveriksi ostoskoriin. Viiden snapsin maistiaisissa huomasi hienosti miten erilaisia vivahteita romminkin mauissa voi olla.

Pienessä hiprakassa horjuimme takaisin laivaan. Syömässä emme saarella käyneet sillä varastimme aamulla puhvetista sämpylöitä ja appelsiineja. Laivalla vietimme viimeistä iltaa laivalla tilaamalla käytännössä koko A la carte-listan ja juomalla muutaman pullon alemman keskitason valkoviiniä.

5 Pitkää päivää Atlantilla

Puolen päivän stoppi Teneriffan Santa Cruzissa tuli tarpeeseen, koska parin päivän laivalla olon jälkeen oli kiva kävellä kiinteällä maalla. Surffailin nettiä, shoppailin kevyempää vaatetta ja söin kebappia. Saarelle olisi paremmalla ajalla lähtenyt mielellään pidemmällekin kiertelemään, eikä Santa Cruz ainakaan ensituntumalta ollut mikään maailmanlopun turistirysä. Laivan lähdettyä laiturista edessä olisi seuraavan viiden päivän ajan pelkkää merta.

Päivä 1

Ensimmäistä kertaa aurinko paistaa niin että kannella tarkenee makoilla kekeilyshortseissa aurinkoa ottamassa. Käyn lounaalla jälleen kahdesti. Buffetin jonossa edessä koomaileva herra Parkinson alkaa ottaa hermoille. Täällä on totuttava siihen että aina on edessä hidastelevia mummoja. Ensin etuillaan ja sitten hidastellaan, koittakaa nyt olla! Illalla keulabaarissa esiintyy espanjalainen Arja Koriseva esittäen 80-luvun välimeripoppia.

Päivä 2

Tiedä onko se netittömyys vai mikä, mutta pitkästä aikaa olen pystynyt keskittymään kirjan lukemiseen tuntikausiksi kerrallaan. Keskusradiossa laivan käytävillä on siirrytty soittamaan joululauluja. Olisin pärjännyt ilmankin. Päikkäreillä näin unta että mulle oli alettu antaa sanomalehdissä käskyjä mitä tehdä. Päivän toinen viesti käski tehdä 30-litraisen lettutaikinan. Liikaa aurinkoa?

Päivä 3

Näppärää kun joka aamu kelloja siirretään tunti taaksepäin. Voi ottaa vielä muutaman torkutuksen ja silti ehtii aamupalalle. Flunssa iski, mutta niin täällä tuntuvat köhivän ja niiskuttavan kaikki muutkin.

Päivä 4

Jalat kaipaisi jo kiinteetä maata alleen. Buffetin suklaakakkuakaan ei viitsi enää santsata kolmatta kertaa. Päivät on alkaneet noudattaa samaa kaavaa. Aamupala, makoilua kannella, lounas, päikkärit, iltapäiväkahvi, lisää makoilua kannella, iltashow, päivällinen, rommikola ja nukkumaan. Voice of the Sea:n voitti Mario kappaleella O Sole Mio.

Päivä 5

Havahdun koomailemasta puhvettijonossa. Mehulaatuja on tarjolla omena ja appelsiini, mutta valinnan tekemiseen menee ainakin 10 sekuntia. Olenkohan muuttumassa saksalaiseläkeläiseksi? One  us, One of us!

Päivä 6

Maata näkyvissä! Eikä hetkeäkään liian aikaisin. Barbados!

Caminito Del Rey

Vain harvoihin kaupunkeihin matkustaa toistamiseen. Malagassa olen kuitenkin käynyt nyt jo kolmesti. Ensimmäisellä visiitillä vietettiin Karjalan Prikaatin teräksisen nyrkin timanttisen kärjen rantalomaviikkoa Fiestan aikaan, toisella kerralla odoteltiin päiväkausia vesipumppua vuoden -79 Bedfordiin ja nyt siis pysähdyttiin päiväksi tankkaamaan laivaa ja jaloittelemaan ennen kahden päivän seilausta kohta Teneriffaa.

Jo edellisellä kerralla olisin halunnut käydä kävelemässä Caminito Del Reyn kanjonireitin, mutta silloin lippuja ei ollut saatavilla, sillä rotkoon päästetään kerralla rajattu määrä porukkaa. Päiväretkelle lähdettiin siis turistibussilla suoraan satamasta, ja tunnin ajelun jälkeen oltiin perillä vuoristossa. Koska oli sunnuntai, oli mestoilla melkoisesti väkeä.

Aikanaan Caminito Del Reyn vuorenseinämiä kulkevaa reittiä kuvattiin maailman vaarallisimmaksi, mutta useiden kuolemantapausten takia koko polku suljettiin ja vuosia myöhemmin tilalle rakennettiin teräsvaijerein ja aidoin suojattu kävelysilta. Nyt kaikki oli vähän turhankin helppoa, eikä fyysistä tai henkistäkään haastetta juurikaan ole.

Maisemat ovat seitsemän kilometrin reitillä toki upeita, ei siinä mitään, mutta kun kokemuksen pääsee jakamaan muutaman sadan meuhkaavan italialaisen kanssa, kärsii autenttinen luonto-kokemus hieman. Koska reitti on kapea, niin monesti joutui odottelemaan että edessä olijat saavat selfiebelfiensä otettua että pääsi itse jatkamaan matkaa. Paras aika suunata mestoille voisi olla aikaisin aamulla keskellä viikkoa, ei sunnuntai-iltapäivänä niinkuin me. Sisäänpääsy puistoon näytti maksavan kymmenen Euroa, ja tuon hinnan olisi maksanut mielellään. Nyt maksoin bussikuljetuksineen laivayhtiölle sen verran enemmän, etten kehtaa edes kertoa. Seuraavaksi vietetään taas kaksi päivää laivalla ennenkuin ollaan aina jännittävällä Teneriffalla.

Ensitunnelmia risteilylaivalta

Jo muinaiset roomalaiset olivat riittävän uhkarohkeita yrittämään Atlantin ylitystä laivalla. Silloin ei tiedetty mitä toisella puolen merta odottaa, ja ainakin Kolumbus luuli etsivänsä Intiaa. Kolumbuksen tavoin myös minä matkustan uudelle mantereelle italialaisella aluksella.

Costa Cruises-yhtiön saatatte muistaa kapteenista joka tarinan mukaan halusi näyttää Moldovalaiselle prostituoidulle miten risteilylaivalla tehdään käsijarrukäännös, ja epähuomiossa pamautti Costa Concordiansa kareille jossain Italian rannikolla. Nyt alla on Costa Pacifica ja määränpäänä siis Martiniquen saari itäisellä Karibialla.

500 vuotta sitten matka yli Atlantin oli täynnä vaaroja kulkutautien, myrskyjen ja merirosvojen vaaniessa matkaajia, eikä moni merimies ikinä nähnyt määränpäätään. Viimeiseksi matkaksi saattaa monelle matkustajalle jäädä myös tämä Atlantin ylitys. Ei siksi että miehistö nousisi kapinaan, tai että merirosvot valtaisivat laivan, vaan monet laivan käytävillä haahuilevat seniorikansalaiset näyttävät karanneen laivalle vanhainkodista.

Risteilyn on määrä kestää 12 päivää pysähtyen lähtökaupunki Marseillen jälkeen Malagassa, Teneriffalla ja Barbadoksella. Kanssamatkustajat tuntuvat olevan enimmäkseen Saksasta,  Ranskasta ja Italiasta. Risteilyn hintaan kuuluu hytti ja ruoat, mutta juomat täytyy maksaa erikseen. Kun eilen illallisella kyselin pöytäseurueen kokeneemmilta ristelijöiltä että mitä kaikkea listalta saa tilata, vastasi hän että sen kun tilaat vaikka koko nelisivuisen listan. Ja jos kehen, niin hintatietoiseen saksalaiseen eläkeläiseen lienee tässä asiassa luottaminen. Aamiainen ja lounas toimivat puhvettiperiaatteella, ja niissä voi halutessaan käydä vaikka useamman kerran päivässä, tai syödä lounaaksi pelkkiä jälkkäreitä. Vaikuttaisikin siis siltä että uuteen maailmaan päästessämme laiturille lyllertää vähintään 95-kiloinen Amerikan valloittaja.

Jos ihmettelette että miten ihmeessä Jussilla on tällaiseen varaa, niin selitys on tässä. Yleensähän risteilyt pörräävät jollain tietyllä alueella pysähtyen uudessa satamassa joka aamu. Kesäisin monet laivat ovat Itämerellä, syksyisin Välimerellä ja talven tullen paikallisen hurrikaanikauden päätyttyä ne siirretään Karibialle. Koska laivayhtiö ei halua ajella näitä pitkiä siirtoajoja tyhjinä, myy se niille lippuja lähes pilkkahintaan. Esimerkiksi itse maksoin tästä matkasta noin 300 euroa, mikä tekee päivähinnaksi kokonaiset 25 egeä. Ei huono hinta ottaen huomioon että suklaakakkua saa hakea lisää niin monta kertaa kuin haluaa.

Välisatamiin saavutaan siis aamuisin, ja illalla laiva jatkaa matkaansa. Huomenna olemme ensimmäisessä kohteessamme Malagassa. Koska kaupunki on jo entuudestaan muutamalta reissulta tuttu, olen tehnyt niinkuin kunnon risteilymatkustajan kuuluu, ja varannut paikan ryhmämatkaretkelle.

24 tuntia Marseillessa

Isot laivat lähtevät isoista satamista. Marseillessa on iso satama, ja sieltä minunkin ison laivan piti lähteä. Ennen lähtöä minulle jäi kuitenkin vuorokausi aikaa tutkia tätä Ranskan suurinta satamakaupunkia.

Ranskalaisten ruokailuajat ovat maan suurin mysteeri, ja tuntui siltä että itsellä kun on nälkä niin ravintolat on kiinni. Onneksi Mäkkärit ja Burger Kingit palvelevat kellon ympäri, ja niistä saa paikallista perinneruoka eli ranskanperunoita. Marseillessa yövyin halvassa hostellissa, ja sieltä kun oli muutakin porukkaa menossa Olympique Marseillen Eurooppa-liigan peliin, niin päätettiin mennä stadikalle pubin kautta.

Muutaman tuopin jälkeen huomattiin että tässähän alkaa olla kiire jos meinaa ehtiä peliin. Sitten vielä joku keksi haluta juustohampparia, joten ennen metroon hyppäämistä käytiin vielä Mäkkärissä härväämässä. Marseillen metrossa on 2 linjaa, joten sillä on hankala idiootinkaan eksyä. Lopulta stadikalla oltiin kymmenisen minuuttia pelin alkamisesta, mutta tuskinpa missattiin mitään tärkeää.

dav

Eikä oltaisi missattu vaikka oltaisiin tultu vasta yliajalla. Vierailija Red Bull Salzburg oli jo varmistanut lohkovoiton, ja Marseillekin riitti jatkoonpääsyyn tasapeli. Ja silloin kun on kaksi porukkaa jolle tasapeli on ok tulos, niin peleissä ei yleensä hirveästi tapahdu. Huolimatta 0-0 loppuluvuista pössis Marseillen fanipäädyssä oli kivan äänekäs. Salzburgin Punainen Härkä on sponsorinimineen niin vastenmielinen seura, etten soisi sitä kenenkään kannattavan. Toisaalta käytiinhän mekin silloin Belgiassa asti Team Teho-sportin peliä katsomassa.

Seuraavana päivänä oli vielä ennen laivan lähtöä kivasti aikaa nähtävyyksien kiertelyyn. Menimme samaan pubiin kuin edellisenä iltana. Norjalaisen lyhytelokuvaohjaajan kanssa seitinohuita ranskalaistyyppisiä ottaessamme aika lensi, ja yhtäccii olikin kiire laivaan.

dav

Marseillesta näin siis kaksi monikansallista hampurilaisravintolaa, yhden englantilaispubin ja yhden huonon futispelin. Onnistunut vierailu sanoisin.

Startti!

Tervehdys juustopäät! Huonekalut ja Teema-astiastot on taas roudattu varastoon ja vaihtokalsarit ja muu tarpeellinen sullottu rinkkaan. Muutaman kerran aiemmin on jäänyt tämä bloggailu kesken, kun on reaalimaailman juossut viikkokausia kirjoitettua edellä. Nyt ajattelinkin ottaa taiteellisen vapauden ja unohtaa kronologisen aikakäsityksen. Ja jos koen tarvetta, niin kirjoittelen muistakin päässä pyörivästä aiheista. Yksin kun reissaa, niin jää kivasti aikaa kelalla kaikenlaista.

Starttailin muutama päivä sitten Nizzasta. Kaupunki on nätti ja kahviloissa on kiva istuskella, mutta ei siitä kauheasti särmää löydy. Toisaalta pelkästään se että muutaman kuukauden tauon jälkeen tarkenee hengailla ulkona tuntuu todella hyvältä.

Monacossakin kävin päiväreissulla, sillä pitäähän siellä vierailla että saa taas ruksittua yhden maan yli listasta. Nizzasta Monacoon pääsee näppärästi paikallisjunalla, joka ei montaa euroa kustanna. Kimiä tai edes Erkki Mustakaria ei näkynyt, mutta hienoja autoja ja tyylikkäitä ihmisiä oli ihan kiva bongailla. Tuleehan siellä kieltämättä vähän alipukeutunut olo, vaikka olinkin laittanut päälle oikein kauluksellisen paidan. Muutama Formuloista tuttu mutka ja kadunpätkä piti tottakai bongata, ja yllättävää oli huomata kuinka kapeita ne kisoissa ajettavat kadut oikeasti ovat.

Kun ei tällainen landepaukku niin isoista kaupungeista välitä, niin otin junan sisämaahan ja vuoristoon. Radan päätepisteestä löytyi Digne Les Bains-niminen pikkukaupunki. Kesällä täällä lienee enemmänkin väkeä, kun näin joulun alla porukka taitaa suosia enemmän Välimeren rantakaupunkeja. Kylän laitamilta lähtee ympäröiville vuorille muutamakin vaellusreittejä, ja pikkupakkasessa lyhyempiä on auringonpaisteessa oikein nautinnollista laahustaa. Useamman päivän setit ja korkeammat huiputukset eivät kuulemma näihin aikoihin ole hyvä idea, kun ylhäällä vuoristossa on jo ihan huolella lunta. Olen aina tykännyt näistä vuoristokylistä enemmän kuin rantakekeilykohteista, ja täälläkin olisi mielellään viihtynyt useampiakin päiviä.

Huomenna aamulla täytyy kuitenkin jatkaa matkaa kohti Marseillea, sillä perjantaina lähtee laiva, ja se laiva seilaa kohti Karibian lämpimiä ja kirkkaita vesiä. Rinkkaan on ladattu kilokaupalla kirjoja pitkää laivamatkaa varten, mutta toivotaan että paatista löytyy muutakin viihdykettä.