Hippejä vuoristossa

Yleensä olen viihtynyt hyvin “viimeiset 20 kilsaa pitää mennä maastoautolla”-paikoissa. Foorumeita ja Wikitraveleita lukiessani bongasin Vale de Capao nimisen laakson Chapada Diamantinan kansallispuistossa, ja päätin saman tien pyyhkäistä paikalle.

Matka sieltä Carolinasta, jossa turhauduin kun kukaan ei puhunut englantia, kesti melkein kolme vuorokautta välillä yöbussissa, välillä matkan varrella nukkuen. Brasilialaiset pitkänmatkanbussit osoittautuivat mukavaksi tavaksi matkustaa, kunhan vaan ensin saa löydetyä kymmenistä firmoista just sen joka ajelee haluamaasi kaupunkiin.

Viekä viimeinen pätkä punaruskealla pöllyävällä hiekkatiellä, ja oltiin perillä muumilaaksossa. Paluukyytiä odottamassa norkoileva rastatukkaporukka oli kuin näky suoraan Puntalarokin porteilta päätöspäivältä, kun festarialue on jo suljettu.

Laakso on vanhaa timanttikaivosaluetta, mutta timanttien louhiminen kiellettiin kun alueesta tehtiin kansallispuisto. Nyt paikalliset pyörittävät majoitusbisnestä ja kaikenlaisia pikkukauppoja ja rafloja lähinnä brasilialaisille turisteille. Ehkä taloja jäi paljon myös tyhjilleen, ja niihin sitten muutti kaikenlaista vaihtoehtoporukkaa luonnon rauhasta nauttimaan.

Suoraan kylältä lähtee useampi vaellusreitti, ja niitä olen täällä muutaman päivän nyt kolunnut. Hermo lepää aina vuoristokylissä ja täällä on kivasti muita reissaajia juttuseuraksi. Tänään puhuin jopa ensimmäistä kertaa suomea muutamaan kuukauteen.

Se paskempi päivä

Aina tää ei oo herkkua. Oon yrittäny tänään järjestää itelleni kyytiä tossa lähellä olevaan kansallispuistoon, mutta kukaan koko kaupungissa ei puhu englantia. Ei hotellissa, ei turisti-infossa, ei niissä parista matkatoimistossa missä kävin. Itse asiassa edellisessäkään kaupungissa en tavannu yhtä ainutta englanninkielentaitosta. Siitä on nyt kohta viikko, kun oon jutellut kenenkään kanssa, oma portugalin kielitaito kun on kiitos, näkemiin ja numerot yhdestä kymmeneen.

Etenkin tänään on ollut sellanen olo että onko tässä matkustamisessa mitään järkeä, kun yhtä hyvää päivää kohden on välillä kolme huonoa. Periaatteessa tää Carolina, missä nyt olen on ihan symppis ja rauhallinen paikka, ja porukka kyllä on ystävällistä ja yrittää kontaktia. Mutta kun yhteistä kieltä ei vaan ole, niin sitä tulee vaan kiukkuseksi ja haluaa entistä vähemmän olla tekemisissä kenenkään kanssa. Ja mitä vähemmän on tekemisissä kenenkään kanssa, niin sitä eristäytyneempi olo on.

En tunne itseäni yksinäiseksi jos oon jossain Lapin tunturissa tai umpimettässä eikä missään näy ketään, koska siellä kuuluukin olla ilman muita ihmisiä. Mutta jos olet sadantuhannen ihmisen kaupungissa, etkä tunne sieltä ketään, eikä kukaan tajua sanaakaan mitä puhut, niin siinä on välillä ihan hiton orpo olo.

Huomiselle sain nyt ehkä säädettyä itselleni auton ja kuskin. Tai ehkä kaveri tajusi väärin mun piirustukset ja ilmestyykin vasta ylihuomenna. Tällä hetkellä ihan sama.

Jokilaivalla Belemiin

Amazon on niin iso joki ettei sitä edes tajua. Se alkaa jostain Perun ja Brasilian rajaseuduilta Andien rinteiltä, ja laskee Atlanttiin pohjoisessa Brasiliassa. Rannikolla Amazonin länsirannalla on Macapa, ja itärannalla Belem. Suistoalueen yli pääsee joko lentämällä, 10-tuntia kestävällä katamaraanikyydillä tai vuorokauden mittaisella jokirahtilaivamatkalla. Ei tartte varmaan kenenkään arvailla minkä vaihtoehdon valkkasin Macaba-Belem välille.

Macapasta ei ole kauheasti sanottavaa.  Ainoa kaupunkiin johtava tie kulkee Ranskan Guyanan rajalta, joten kauheasti muuten suht isossa kaupungissa ei ole edes autoja. En tavannut yhtä ainutta englanninkielentaitoista ihmistä sinä kahtena päivänä, mitä Macapassa vietin, joten olo oli hetkittäin aika eristäytynyt. Paikan ainoa nähtävyys on päiväntasaaja joka kulkee kaupungin läpi halkaisten jopa jalkapallostadionin. Eihän päiväntasaajaa voi tietenkään oikeasti nähdä, vaikka se on kartalla paksu punainen viiva. Tällä kertaa siirryin eteläiselle pallonpuoliskolle taksin kyydissä. Mennessäni naapurikylä Santanaan, josta jokilaivat ylös kohti Manausta tai länteen kohti  Belemiä lähtevät.

Laivalle voi ostaa joko hytin reilulla satasella, tai lunastaa riippumattopaikan noin kolmellakympillä. Oma riippumatto pitää olla mukana, mutta niitä myydään muutamalla eurolla lähtösatamassa. Tällä kertaa laivoja oli laiturissa neljä, joista kaksi oli lähdössä matkaan vielä samana aamupäivänä. Toinen alavirtaan ja toinen ylävirtaan. Funtsin siellä rannassa vielä hetken, josko olisin kuitenkin lähtenyt jokea ylös syvälle Amazonin sademetsään, mutta parin-kolmen viikon jokiseikkailu jääköön johonkin toiseen kertaan. Lippu, riippumatto, pari köydenpätkää kiinnitykseen ja evästä venesataman kojuista vielä mukaan, ja matkaan.

Optimaalisen riippumattopaikan valinta on taitolaji. Laivan kolmesta kannesta alimmalla moottorin äänet kuuluvat tosi kovaa, joten se ei näyttänyt olevan paikallisten suosiossa. Myöskään ylimmälle kannelle ei tuntunut olevan suurta tunkua, joten valitsin muiden mukana keskimmäisen kerroksen. Yöjunista olemme jo oppineet että parin tunnin matkanteon jälkeen vessat haisevat viiden metrin päähän, joten niidenkin läheisyyttä on syytä välttää. Lopulta keskikansi tuli niin täyteen että riippumatot olivat limittäin ja lomittain aivan kiinni toisissaan. Ylin kansi ei saavuttanut suosiota syystä että sateella se lainehti vedestä, ja kioskipubin myyjä luukutti paskaa latinopoppia yömyöhään saakka.

Matka sujui riipparissa makoillen ja välillä yläkannen baarikioskilla istuskellen. Noilla suiston pikkusaarilla näkyi välillä asutustakin, ja rohkeimmat kyläläiset ajoivat pikkuveneillään laivan kylkeen, ja hyppäsivät kyytiin myymään kookospähkinöitä, katkarapuja ja muuta kyliltään löytyvää. Yöllä heräsin muutaman kerran naapurin kyynärpäähän, mutta muutoin matkustusmukavuudessa ei ollut moitteen sijaa.

Seuraavana aamuna eteen avautui Belemin silhuetti pilvenpiirtäjineen. Suurkaupungissa en olekaan ollut sitten Marseillesta lähdön. Tästä eteenpäin tiet olisivat taas päällystettyjä, ja matkanteko muutenkin vähemmän säätöä vaativaa. Valitettavasti.

Käykääpä muuten tykkäämässä ja kommaamassa ja bommaamassa Hajapaikan Facebook-sivusta. Sinne tulee videopätkiäkin aina silloin tällöin.

Hyvä päivä

Välillä kaikki onnistuu niin nappiin että tulee oikein sellanen voittajafiilis. Yleensähän mulla autot hajoilee pitkin Pohjanmaata tai juoksukakka yllättää Burmalaisella bussiasemalla, mutta nyt meni just niinku elokuvissa.

Ranskan Guyana osoittautui sikamaisen kalliiksi maaksi, ja eilen illalla otin optimistiseksi tavoitteeksi päästä päivän aikana kerralla Kourousta vajaat 200 kilometriä Brasilian suuntaan, ja vielä rajasta yli. Kotona se olisi tietysti lyhyt matka, mutta täällä kaikenlainen extra härvääminen hidastaa matkantekoa.

Heti aamulla kun kyselin majapaikan pitäjältä miten päästä itään, lupasi hän heittää minut töihin mennessään 50 kilsaa Cayenneen asti. Tämä “hostelli” oli muutenkin onnenpotku, sillä viidellätoista eurolla sain nukkua riippumatossa ukon autotallissa, kun kaupungin hotellit olisivat maksaneet vähintään 80 euroa. Cayannessa löysin heti ensimmäisen kulman takaa Toyota Hiace-armeijan ja yksi kimppatakseista olikin lähdössä sopivasti tunnin päästä rajalle.

Edes kiinalaiskahvilassa syöty sämpylä ei ollut liian tulinen, niinkuin yleensä tuppaavat täällä olemaan. Kiinalaisten lounasbaarit ja nakkikioskit on koko maassa ainoita paikkoja missä oli varaa syödä kohtuuhinnalla. Hiacekuski ajoi reikä päässä rajalle, ja rajajoen töyräällä oltiin hyvissä ajoin iltapäivällä. Venekuskikin löytyi samantien, eikä hinnastakaan tarvinnut ruveta vääntämään.

Brasilian puolella leima lyötiin poliisiasemalla passiin turhia paluulippuja kyselemättä, ja ilmastoitu hotellihuone löytyi heti seuraavalta kadulta viidellätoista eurolla. Nyt kello viideltä istun jo hotellin terassilla taskut Brasilian rahaa täynnä ja pössyttelen tavaksi muodostunutta rajanylityssikariani.

Kirjoittelen vielä paremmalla ajalla lisää noista kolmesta pikkumaasta ja siitä kannattaako niihin kenenkään mennä.

Surinam

Surinam

Tänne mihin sivistys loppuu ja sademetsä alkaa oli pitkä matka. Ensin ajettiin hiekkatietä neljä tuntia Pick-upilla Paramaribosta etelään. Sitten hypättiin veneeseen ja ajettiin vielä muutama tunti jokea ylävirtaan, kunnes joenmutkan takaa löytyi Fungu-eilandin viidakkokämppä. Täällä olen nyt muutaman päivän makaillut riippumatossa, kuunnellut kuinka koski kuohuu ja linnut laulavat. Paikka on osa Surinamin suurinta luonnonsuojelualuetta, ja tänne järjestetään muutaman päivän matkoja pääkaupungista.

Tykkäilen keskellä jokea köllöttelevän saaren meinigistä. Suurta luksusta ei ole tarjolla. Sähköä on saatavilla iltaseitsemästä aamukuuteen lähinnä valojen takia ja peseytyminen hoidetaan ohi virtaavassa joessa. Valituisia asukkaita täällä ei ole, mutta paikalla hengailee muutama venekuski, opas ja tällä hetkellä kymmenkunta turistia. Jos haluaa nousta ylös riippumatosta, voi kävellä viidakon läpi Voltzberg-vuorelle, mistä näkee näppärästi kilometrien päähän. 17 kilometriä lähes kolmenkympin lämpötilassa ja tropiikin kosteudessa on tosin aika hikinen kokemus.

Koska alue on suojeltua kansallispuistoa ei tänne saa rakentaa mitään. Paitsi tietysti presidentti, jonka kesämökki on vastarannalla. Tänään kävimme katsomassa vesiputousta siellä puolella, ja takaisinpäin dallaillessa oikaistiin pressan puutarhan poikki. No siellähän oli diktaattorin velipoika seurueineen iltapäivää viettämässä, ja pyysivät meidätkin parille lasilliselle. Kävi ilmi että pressan veljellä oli 66-vuotis syntymäpäivät, joten otimme siinä sitten muutamat rommikolat jo hyvässä hönössä olevien oligarkkien kanssa.

Surinam on Etelä-amerikan pienin maa, joten sen puolimiljoonaisen kansan hallitseminen onnistunee pienessä pierussakin. Pääkaupunki Paramaribo on viimeisen päälle viihtyisä ja siisti. Satuin mestoille sopivasti uudenvuodenaattona, ja silloin kadut olivat täynnä porukkaa.

Ilotulitteista etenkin kymmeniä metrejä pitkät mattopaukut tuntuvat olevan paikallisten paukuttelijoiden suosiossa. Bileet alkoivat aattona jo aamupäivällä, katujen täyttyessä ihmisistä, tanssijoista ja musiikista. Iltapäivän sateli vettä, ja porukka vähän hajaantui. Illalla kaduilla oli enää humalaisia teinejä, ja vuoden vaihtuessa meininki oli jo kummasti rauhoittunut.

Huomenna ajattelin jatkaa matkaa ja yrittää yli Ranskan Guyanan rajasta. Surinam oli hauska kokemus ja etenkin nämä viidakossa vietetyt kolme yötä.