Jokilaivalla Belemiin

Amazon on niin iso joki ettei sitä edes tajua. Se alkaa jostain Perun ja Brasilian rajaseuduilta Andien rinteiltä, ja laskee Atlanttiin pohjoisessa Brasiliassa. Rannikolla Amazonin länsirannalla on Macapa, ja itärannalla Belem. Suistoalueen yli pääsee joko lentämällä, 10-tuntia kestävällä katamaraanikyydillä tai vuorokauden mittaisella jokirahtilaivamatkalla. Ei tartte varmaan kenenkään arvailla minkä vaihtoehdon valkkasin Macaba-Belem välille.

Macapasta ei ole kauheasti sanottavaa.  Ainoa kaupunkiin johtava tie kulkee Ranskan Guyanan rajalta, joten kauheasti muuten suht isossa kaupungissa ei ole edes autoja. En tavannut yhtä ainutta englanninkielentaitoista ihmistä sinä kahtena päivänä, mitä Macapassa vietin, joten olo oli hetkittäin aika eristäytynyt. Paikan ainoa nähtävyys on päiväntasaaja joka kulkee kaupungin läpi halkaisten jopa jalkapallostadionin. Eihän päiväntasaajaa voi tietenkään oikeasti nähdä, vaikka se on kartalla paksu punainen viiva. Tällä kertaa siirryin eteläiselle pallonpuoliskolle taksin kyydissä. Mennessäni naapurikylä Santanaan, josta jokilaivat ylös kohti Manausta tai länteen kohti  Belemiä lähtevät.

Laivalle voi ostaa joko hytin reilulla satasella, tai lunastaa riippumattopaikan noin kolmellakympillä. Oma riippumatto pitää olla mukana, mutta niitä myydään muutamalla eurolla lähtösatamassa. Tällä kertaa laivoja oli laiturissa neljä, joista kaksi oli lähdössä matkaan vielä samana aamupäivänä. Toinen alavirtaan ja toinen ylävirtaan. Funtsin siellä rannassa vielä hetken, josko olisin kuitenkin lähtenyt jokea ylös syvälle Amazonin sademetsään, mutta parin-kolmen viikon jokiseikkailu jääköön johonkin toiseen kertaan. Lippu, riippumatto, pari köydenpätkää kiinnitykseen ja evästä venesataman kojuista vielä mukaan, ja matkaan.

Optimaalisen riippumattopaikan valinta on taitolaji. Laivan kolmesta kannesta alimmalla moottorin äänet kuuluvat tosi kovaa, joten se ei näyttänyt olevan paikallisten suosiossa. Myöskään ylimmälle kannelle ei tuntunut olevan suurta tunkua, joten valitsin muiden mukana keskimmäisen kerroksen. Yöjunista olemme jo oppineet että parin tunnin matkanteon jälkeen vessat haisevat viiden metrin päähän, joten niidenkin läheisyyttä on syytä välttää. Lopulta keskikansi tuli niin täyteen että riippumatot olivat limittäin ja lomittain aivan kiinni toisissaan. Ylin kansi ei saavuttanut suosiota syystä että sateella se lainehti vedestä, ja kioskipubin myyjä luukutti paskaa latinopoppia yömyöhään saakka.

Matka sujui riipparissa makoillen ja välillä yläkannen baarikioskilla istuskellen. Noilla suiston pikkusaarilla näkyi välillä asutustakin, ja rohkeimmat kyläläiset ajoivat pikkuveneillään laivan kylkeen, ja hyppäsivät kyytiin myymään kookospähkinöitä, katkarapuja ja muuta kyliltään löytyvää. Yöllä heräsin muutaman kerran naapurin kyynärpäähän, mutta muutoin matkustusmukavuudessa ei ollut moitteen sijaa.

Seuraavana aamuna eteen avautui Belemin silhuetti pilvenpiirtäjineen. Suurkaupungissa en olekaan ollut sitten Marseillesta lähdön. Tästä eteenpäin tiet olisivat taas päällystettyjä, ja matkanteko muutenkin vähemmän säätöä vaativaa. Valitettavasti.

Käykääpä muuten tykkäämässä ja kommaamassa ja bommaamassa Hajapaikan Facebook-sivusta. Sinne tulee videopätkiäkin aina silloin tällöin.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *